Antti Vesala

Keskustan Verkkoapila-nettilehden mukaan mm. Ilkka-lehden entinen päätoimittaja Kari Hokkanen on kaiketi ihan vakavalla naamalla tarjoamassa seuraaviin presidentinvaaleihin ehdokkaaksi Anneli Jäätteenmäkeä. Hokkasen mukaan nimittäin ”Jäätteenmäellä on näyttöä kyvystä voittaa kampanja nimenomaan ulkopoliittisella teemalla. Hänhän voitti pääministerivaalin juuri tällä sektorilla”.

Ollaanpa hetki hiljaa ja katsotaan rauhassa noita kahta Hokkasen virkettä.

Monet vielä muistavat vuoden 2003 eduskuntavaalikampajoinnin ja siitä koko kevään jatkuneen ja juhannusviikolle huipentuneen farssin, jonka päähenkilönä oli tämä mainittu ulkopolitiikan erityisosaaja. Asiaa tarkemmin seuranneet muistavat myös, että Jäätteenmäen kotifaksiin oli pyytämättä ja yllättäen tullut vuoden 2003 tammikuun 28. päivän ja kesäkuun 10. päivän välisenä aikana kaikkiaan 196 faksilähetystä (1389 sivua) presidentin kansliasta neuvonantaja Martti Mannisen lähettäminä. Mukana oli ei-julkista, luottamuksellista ja salaista tietoa, joiden paljastaminen ulkopuoliselle oli eräiden dokumenttien kohdalla suorastaan rikos. Kun Jäätteenmäen käytössä olleiden tietojen alkuperä alkoi haiskahtaa, hän tuli lanseeranneeksi useitakin legendaarisia lauseenparsia mm. kahdesta korvastaan (jotka kuulevat välimerkitkin), sekä ehkä kuvaavimpana ”Yritän puhua niin totta kuin voin”. Yksityiskohtien tullessa yksi kerrallaan julki Jäätteenmäen jatkuva valehtelu ja siitä kiinni jääminen kiertyi hänen ympärilleen, ja lopputuloksen kaikki tietävätkin.

Mikäs siinä, jos hyvään vaalitulokseen jo kerran päässeeseen ehdokkaaseen luotetaan. Hokkanen, kuten myös emerituskollegansa Erkki Laatikainen, on jo keväästä 2003 alkaen harjoittanut kauniisti sanottuna vaihtoehtoisen historiankirjoituksen vaativaa lajia yrittäen jatkuvasti valkopestä Jäätteenmäkeä ja rakentaen hänestä kuvaa etelän kaunaisen median syyttömänä uhrina. Ainoa synti oli kaataa Paavo Lipponen. Melkoisen monelle mainittujen herrojen päätoimittamien aviisien tilaajalle tämä näkemys edustikin totuutta. Marttyyria hyvitettiin 150 000 äänellä EU-parlamentin vaaleissa.

Euroopan parlamentti on tärkeä päätöksenteon areena, johon pitäisi valita mahdollisimman kyvykkäitä henkilöitä. En ole kuullut Jäätteenmäen saavutuksista MEP-urallaan (mikä ei toki tarkoita, ettei sellaisia olisi). Mitään sellaista Jäätteenmäki ei kuitenkaan ole tehnyt, että hänen vuoden 2003 mahalaskunsa ja sen syyt (joista hän saa syyttää vain itseään) olisivat jotenkin mitätöityneet. Ei ole näyttänyt katumuksen merkkejä, ei pyytänyt anteeksi. Palaamalla kotimaan kuvioihin hän varmistaa sen, että pätkäpääministerin silloiset vaiheet eivät myöskään unohdu. Notta tervetuloa vaan takaisin. Inhimilliseltä kannalta olisi kuitenkin ehkä suositeltavinta viettää Brysselissä vielä ainakin pari vaalikautta.

Aiheesta lähemmin kiinnostuneille suosittelen Pekka Ervastin kirjaa Irakgate (Gummerus, Helsinki 2004).

Päivän muotisana on elvytys. Se tarkoittaa nykytilanteessa sitä, että nykyisiltä nuorilta eli tulevaisuuden veronmaksajilta siihen mitään lupaa kysymättä otetaan valtiolle lainaa, jonka nämä samaiset tulevaisuuden veronmaksajat saavat niskoilleen. Velaksi sitten tehdään jonkin verran investointeja kuten liikenneinfran perusparannuksia ja uusia liikenneyhteyksiäkin, mutta myös ylläpidetään nykyistä julkista kulutusta, johon johtaneet päätökset ovat yhtä lailla maksajilta eli tulevaisuuden veronmaksajilta kysymättä tehtyjä.

Ensin mainitun toiminnan kykenen jotenkin hyväksymään, koska esimerkiksi toimivat liikenneyhteydet ovat kaikelle sivistysyhteiskunnan toiminnalle välttämättömyys. Ihmisten ja tavaroiden pitää tulevaisuudessakin päästä paikasta A paikkaan B. Sen sijaan sitä, että nykyisen julkisen sektorin kaikki toiminnot sellaisinaan pysyvät koskemattomina, ja verotulojen vähentyessä kaiken sen ylläpitoon otetaan kevein mielin lisävelkaa, joutuu ihmettelemään.

Juuri nyt olisi oikein hyvä paikka katsoa, mitä kaikkea sinun ja minun kustannuksella meiltä kysymättä tehdään. Käydä läpi budjetin jokainen momentti ja kysyä kaikissa kohdissa, mitä tämä on ja miksi se pitää kustantaa ihmisiltä väkisin otetuilla rahoilla. Jos verotulot vähenevät, pitäisi vastaavasti menopuolta karsia. Näin paitsi pidettäisiin valtiontalous terveellä pohjalla tasapainossa, myös osaltaan varmistettaisiin voimavarojen saatavuus tulevaa nousukautta varten. Julkisten menojen reipas vähentäminen ehkä kirpaisisi lyhytaikaisesti, mutta se olisi jo keskipitkällä aikavälillä vastuullista politiikkaa.

Eräs selkeä tehostamisen paikka on korkeakoulutuksessa. Aloituspaikkamääriä on syytä vähentää useilla aloilla tuntuvasti. Vaikka suoranaiset vaikutukset tulevatkin 3-6 vuoden viipeellä, päätökset pitää tehdä niin pian kuin mahdollista. Kaiken kaikkiaan korkeakoulutettavien osuus ikäluokasta voisi hyvin pudota vaikka parikymmentä prosenttiyksikköä ilman, että asialla olisi mitään kielteistä vaikutusta kansakunnan osaamistasolle. Päin vastoin, suurempi osa ikäluokasta saataisiin näin koulutetuksi sellaisiin töihin, joiden tekeminen synnyttää aineellista hyvinvointia jaettavaksikin asti. Suurempi osa ikäluokasta työllistyisi koulutusta vastaaviin töihin.

Toinen merkittävä tehostamisen mahdollisuus on juuri menossa hukkaan sosiaaliturvan uudistamiskomitean työssä. Koska Suomen sosiaaliturvajärjestelmä on käsittämätön viidakko, siihen myös liittyy valtava määrä poliittisia ja taloudellisia intressejä. Siitä huolimatta, että komitean työskentelystä on pidetty ulkona pahimmat potentiaaliset uudistusten estäjät, ei julkisuuteen tulleiden tietojen valossa ole odotettavissa mitenkään käänteentekeviä aloitteita. Tämä johtuu siitä, että haluttiin tai ei, työ tehdään joka tapauksessa nykyisen mallin pohjalta ja aivan liikaa nykyisiä erillisintressejä huomioon ottaen.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa komitean tehtävänannon, olisin antanut sille kaksi vaihtoehtoa: a) Suunnitelkaa Suomen sosiaaliturvajärjestelmä alkutekijöistään uusiksi, ottamatta huomioon mitään nykyisen järjestelmän piirteitä, yksityiskohtia tai periaatteita TAI b) Tehkää nykyisen järjestelmän pohjalta esitys, joka karsii etuusnimikkeistä 30 prosenttia ja vähentää aiheeseen liittyvän lainsäädännön määrää vähintään saman verran. Realistisempi näistä kahdesta voisi olla jälkimmäinen vaihtoehto, ja sillä jo sinänsä saavutettaisiin melkoiset säästöt. Juuri lainsäädännön valtava määrä (mukaanlukien erilaiset tarveharkinnan määräykset ja ohjeistukset) aiheuttavat byrokratiaa, epäselvyyttä ja aika ajoin myös käsittämättömiä ja kansalaisen kannalta kohtuuttomia tilanteita. Nimimerkillä kokemusta on, tästäkin.

Iltalehden mukaan SDP:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson on ehdottanut, että valtio maksaisi vaikeuksissa olevien yritysten palkkakustannuksia irtisanomisten välttämiseksi. Tämä lyhytnäköinen ehdotus on perusteltu tunteikkailla vetoomuksilla, joiden mukaan työttömyys on pimeyttä jne. On turha enempää korostaa, että tämä on lähes koulukirjaesimerkki helposta sosialidemokraattisesta ratkaisusta ongelmaan kuin ongelmaan: Laitetaan lisää valtion rahaa sinne, tänne ja tuonne, niin kaikki ongelmat ratkeavat.

Ensimmäisenä pitää muistuttaa, että valtiolla ei ole mitään muuta rahaa kuin ihmisiltä ja yrityksiltä vastoin näiden tahtoa otettu, ts. verotettu raha. Velkaa ottaessaan valtio vain siirtää ongelmia tulevaisuuteen eli verottaa lupaa kysymättä tuleva veronmaksajasukupolvia. Taloudessa ei ole olemassa mitään kestävää ratkaisua, joka perustuu ”valtion rahaan”. Kannattamattoman ja elinkelvottoman yritystoiminnan pitäminen väkisin pystyssä on paitsi lyhytnäköistä ja kestämätöntä, myös suorastaan vahingollista toimintaa.

Jos vaikeina aikoina yritysten suorituskuntoa ei panna koetukselle, ne eivät pysy kehityksessä mukana. Tehottomat toiminnot jäävät karsimatta, tuottavuuskehitys jämähtää. Resurssit pysyvät sidottuina toimintaan, jossa ne eivät ole tuottavimmassa mahdollisessa käytössä. Tämä koskee myös työvoimaa. Jos heikosti kannattavaa toimialaa pidetään väkisin pystyssä, se sitoo työntekijöitä, joilla joko heti tai joskus tulevaisuudessa olisi suurempi tarve muualla. Asiat muuttuvat, ihmiset siirtyvät asuinpaikoista ja työtehtävistä toisiin, joskus ovat myös työttöminä.

Käsite ”luova tuho” kuvaa juuri sellaista tilannetta, että taloudellisesti vaikeina aikoina yrityskenttä järjestäytyy uudelleen ja voimavarat menevät uusjakoon. Juuri tämä uusjako ja uudelleen järjestäytyminen tekee yleensä mahdolliseksi sen, että uusi nousukausi voi syntyä. Mikään ”valtion raha” tai muu kollektivismin illuusio ei pysty tuottamaan uuden kasvun siemeniä. Uutta jaettavaa ns. yhteiseen kakkuun syntyy juuri tuottavuuskehityksestä. Samaan lopputulokseen pääsemiseksi riittää tulevaisuudessa pienempi panos työvoimaa, raaka-ainetta, energiaa jne. tai vastaavasti nykytasoisilla panoksilla saadaan tulevaisuudessa enemmän. Mutta ei, jos valtio sitoo tarvittavat voimavarat omilla väliintuloilla niille sijoilleen. Valtio pystyy tosiasiassa saamaan aikaan kovin vähän hyödyllistä, mutta lisävahingon tekemiseen sillä on käytössä melkoinen arsenaali keinoja.

Tulee uusi nousukausi ja sitä seuraa jossain vaiheessa laskukausi. Menneistä virheistä pitäisi ottaa opiksi. Nykyisen ja monien aikaisempien taantumien yksi aikaansaaja on yritysten ja ihmisten itselleen muodostama käsitys, että asioiden mennessä kunnolla pieleen valtio kyllä pelastaa. Näin ollen tarvittavaa varovaisuutta toiminnassa ja päätöksissä ei noudateta. Lopullisesta vastuusta kun tiedetään päästävän luistamaan. Valtio myös suorastaan edesauttaa kriiseihin joutumista, kuten esimerkiksi USA:ssa kävi: asuntoluottokriisin aiheutti suurelta osaltaan Bill Clintonin hallinto, joka määräsi antamaan asuntolainoja luottokelvottomille ja vakuudettomille ihmisille. Ensimmäisinä kontanneet luottolaitokset Fannie Mae ja Freddie Mac olivat valtion laitoksia. Poliitikot ovat olleet kovin hanakoita syyttämään ”markkinoita” kriisistä, jonka ovat pääsääntöisesti itse aikaansaaneet.

Olisi tarpeen tehdä ennakoivasti tarvittavat lainsäädännön muutokset ja kansainväliset sopimukset. Ensi alkuun pankkituet ja roskapankit yms. valtiolliset tunarointitakuut pitäisi kieltää perustuslaissa. Se ehkä toimisi riittävänä kannusteena rahoituslaitoksille miettiä jatkossa tarkemmin, millaisilla kriteereillä lainoja jaellaan.