Antti Vesala

Olin Helsingissä Vanhalla Ylioppilastalolla seuraamassa Kokoomuksen seminaaria tulevaisuuden suomalaisesta työstä. Jyrki Katainen käytti seminaarin aluksi laajan puheenvuoron, joka käsitteli muun muassa talousnäkymiä, työtä, tehokasta ympäristöpolitiikkaa ja välittämisen merkitystä yhteiskunnassa. Kataisen alustus sekä siihen esitetyt kommenttipuheenvuorot herättivät eräitä ajatuksia, joita käsittelen tässä limittäin itse seminaarin sisällön kanssa. Pyrin tuomaan tekstissä selkeästi esille, onko jokin väite tai käsitys jonkun seminaarissa puhuneen sanomaa vaiko minun omia mietteitäni.

Katainen nosti avauksessaan mielestäni aivan oikein esille työn tekemisen ja teettämisen kannattavuuden yhtenä tärkeimmistä edellytyksistä hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle. Katainen valtiovarainministerinä luonnollisesti korosti työnteon merkitystä verotulojen saannin mahdollistavana tekijänä. Palveluiden ja tulonsiirtojen rahoitukseen tarvitaan rahaa, jota valtio ei saa muuten kuin ottamalla sitä ihmisiltä joko nyt heti (verotus) tai 1-100 vuoden päästä (velkaantuminen). Itse korostaisin vielä hiukkasen enemmän nimenomaan yksityisen sektorin työn merkitystä, koska kaikki julkisen sektorin työ maksetaan yksityisen sektorin taloudellisen aktiviteetin tuloksista syntyneillä varoilla. Katainen lähestyi tätä samaa teemaa hieman toisesta näkökulmasta. Hän korosti, että valtio ei ole se, joka luo Suomeen hyvinvointia, vaan sen tekevät suomalaiset ihmiset. Valtio voi korkeintaan luoda edellytyksiä sille, että ihmiset haluavat laittaa itsensä ja rahansa likoon, kehittää itseään ja osaamistaan.

Välittömästi julkisuuteen levisi Kataisen ehdotus jäädyttää työtulojen verotus nykytasolleen tulevaksi vaalikaudeksi eli sopia suurten puolueiden kesken, että ainakaan palkkatulojen verotus ei kiristy. Näin luotaisiin vakautta työmarkkinoille ja mahdollistettaisiin työmarkkinaosapuolille puhdas ja tasainen pöytä, kun ne osaltaan pohtivat työllisyyden kannalta tärkeitä kysymyksiä. Katainen halusi myös nähdä tulevaisuudessa sellaisen Suomen, johon halutaan investoida. Suomen pitäisi Kataisen mukaan olla sellainen maa, että joku haluaa mennä lainaamaan pankista rahaa ja sijoittamaan lainaamansa rahat Suomeen. Hyvää ja konkreettista ajattelua tämäkin.

Lausahdus sai ainakin minut miettimään, että siinä tapauksessa on aivan pakko kiinnittää huomiota myös yritys- ja pääomaverotuksen tasoon. Kun veljet ja sisaret vasemmalla haluavat ”jakaa laman taakkaa oikeudenmukaisesti”, he helposti unohtavat, että mahdollisesti ja toivottavasti tulevaisuudessa häämöttävä talouskasvu, jonka kustannuksella kaikki tapahtuu, on kaikilta osiltaan ehdollinen sille, miten paljon yksityistä taloudellista toimeliaisuutta tässä maassa syntyy. Laskusuhdanteen tuhoissa on vapautunut jo nyt paljon voimavaroja, joiden saaminen mahdollisimman pian uuteen käyttöön ei ole mahdollista, jollei uusia työpaikkoja synny, ja niitä luovat ainoastaan pienet ja keskisuuret yritykset, ehkä korkeintaan jokunen suurempikin siinä sivussa. Haluaisin painottaa, että jos jokin lopputulos voidaan saavuttaa joko enemmällä tai vähemmällä työvoimalla, vähempi on parempi. Yhden asian tekemiseen on parempi sitoa yksi ihminen kuin kaksi. Sille toiselle on käyttöä muualla. Kokonaishyvinvoinnin maksimointi on tärkeä periaate, jota ei saisi unohtaa.

Välittämisen merkitystä Katainen valaisi kuvaavalla esimerkillä. Eduskunnassa ”eräskin aivan varteenotettava henkilö” oli syyttänyt Kokoomusta välittämisen ulkoistamisesta valtiolta tavallisille ihmisille. Kokoomuksen mielestä lähimmäisistä välittäminen ei ole koskaan ollutkaan valtiolla vaan nimenomaan tavallisilla ihmisillä. Toden totta on hämmästyttävää, miten oudolta sosialistinen etatismi voi koomisimmillaan näyttää. Sellaisia ihmisiä todella on olemassa, joiden mielestä lähimmäisestä välittäminen on ensisijaisesti valtion vastuulla. Olkoon toki heilläkin oikeus mielipiteisiinsä, mutta toivottavasti ajattelutapa ei yleisty kovin paljon. Jos niin käy, meidät hukka perii.

Kataisen puheenvuoron jälkeen omat kommenttipuheenvuoronsa käyttivät toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää, tohtori Risto E.J. Penttilä sekä ”sitoutumattoman” ajatushautomo Demos Helsingin kehitysjohtaja Roope Mokka. Kommenttipuheenvuoroista jäi mieleeni joitakin mielenkiintoisia seikkoja. STTK:n Mäenpää esitti hyvin selkeäsanaisella ja maanläheisellä tyylillä käsityksiään, jotka erityisesti energiapolitiikan osalta ovat hyvin linjassa kokoomuslaisen ajattelun kanssa. Suomalaisen hyvinvoinnin kannalta on erittäin tärkeää, että meillä on sadan prosentin varmuus siitä, että energia riittää tulevaisuudessa. Mieleeni muistui, että vain vähän aikaa sitten työntekijäjärjestöt ottivat voimakkaasti kantaa lisäydinvoiman puolesta. Vaikka puolueen ja AY-liikkeen välillä saattaa joissakin asioissa olla suuriakin näkemyseroja, ainakin merkittävimmistä strategisista tulevaisuuden valinnoista ollaan pitkälti samoilla vastuullisilla, maan tulevaisuuden kannalta järkevimmillä linjoilla.

Roope Mokan lennokkaasta esityksestä jäi mieleen lähinnä sellainen yksityiskohta, että hän puhui Aasiassa valmistuvista sadoista miljoonista insinööreistä (oikea suuruusluokka on tietenkin ”vain” satoja tuhansia - eihän Kiinassakaan ole kuin vaivaiset 12 sataa miljoonaa ihmistä ja Intiassa saman verran, mutta mitäs näistä pilkunpaikoista…).

Muuten pääsääntöisesti hyvästä ja paikoin erinomaisesta seminaarista olisin itse kaivannut vielä astetta vahvempaa syventymistä talouskasvun tärkeimpään lähteeseen eli tuotantoon. Jos tuotanto vähenee, hyvinvointi vähenee. Tuotannon kasvattamiseksi tarvitaan tuotannontekijöitä eli esimerkiksi pääomaa ja työvoimaa. Työvoimasta ei Suomessa ole pulaa, ikärakenteen muutoksesta huolimatta. Pääomat ovatkin sitten toinen kysymys. Jotta aineellinen hyvinvointi voisi lisääntyä, tarvitaan lisää tuotannollista toimintaa ja mieluiten mahdollisimman pääoma- ja osaamisintensiivistä. Työllisyys laajemmin nähden hoituu siinä sivussa, jos tässä tärkeimmässä tavoitteessa onnistutaan. Se vaatii runsaasti ulkomaisia sijoituksia, koska suomalaisilla pääomilla ei niin sanotusti ihan kuuhun mennä.

Tällä hetkellä puhutaan jopa pääomapaosta, johon ratkaisuksi esitetään etenkin vasemmiston taholta erilaisia kaupankäynnin rajoituksia ja tuotannon lopettamisen kieltoja. Kaupan rajoittaminen tai rajojen pystyttäminen pääoman liikkumisen esteeksi olisi kuitenkin typerintä, mitä tällaisessa tai yleensä missään muussakaan tilanteessa voidaan tehdä. Se vähentäisi kokonaishyvinvointia. Oikea tapa olisi päin vastoin purkaa kaupankäynnin esteitä ja lisätä Suomen houkuttelevuutta investoinneille. Käsitykseni on, että lisää yritysystävällisyyttä Suomeen on yhtä kuin lisää hyvinvointia kaikille suomalaisille. Suomen pitää olla lisäksi mieluummin sijoittajien paratiisi kuin kaiken tuottavan kuoliaaksi verottava ja rajoittava kaunan ja kateuden pesä. Vihonviimeinen asia, jota tällaisessa tilanteessa kannattaa ryhtyä tekemään, on puuttua politiikalla yritystoiminnan mahdollisuuksiin ja synnyttää perusteita puhua maariskistä. Jos syntyy kuva, että Suomessa valtio tulee komentelemaan yrityksiä näiden tuotannollisissa ja taloudellisissa päätöksissä, ei sellaisia tänne myöskään saada. Pahoin pelkään, että vasemmisto-oppositio ja eräät muutkin kyllä varsin hyvin tietävät tämän, mutta eivät piittaa.

BKT kuvaa tuotannon arvoa ja se kattaa sekä aineellisten että aineettomien hyödykkeiden tuotannon. Palveluiden tuottamisen merkitys on kasvussa ja se on ollut sitä kauan tähänkin asti. Tarkasteltaessa alkutuotannon, jalostuksen ja palveluiden osuuksia työvoimasta, Suomessa palvelut ovat työllistäneet huomattavasti pienemmän osan työssäkäyvistä kuin monissa muissa teollistuneissa maissa. Palveluissa yhtä lailla kuin aineellisessa tuotantotoiminnassa tehokkuuden kasvu on toiminnan kannattavuuden ja kestävyyden vuoksi välttämätöntä. Kuin muuten myös ympäristötehokkuuden kannalta: energian ja raaka-aineiden mahdollisimman tehokas ja tuhlailematon käyttö on taloudellinen kysymys. Palveluita ovat sekä yksityiset että julkiset palvelut. Suomessa kuten muissakin pohjoismaissa on valtava julkinen sektori, joten työllistävän palvelualan kasvunäkymät ovat, ja niiden täytyykin olla, nimenomaan yksityisissä palveluissa. Esimerkiksi kaupan ala onkin yksi tärkeimmistä uutta työvoimaa rekrytoivista aloista tällä hetkellä.

Juuri palveluissa aivan keskeisenä haasteena on tuottavuuskehitys. Tilastot kertovat karua kieltään siitä, että esimerkiksi kuntasektorilla koko 2000-luvun ajan tuottavuuskehitys on suorastaan taantunut, kun taas yksityisellä sektorilla kehitys on ollut selkeästi positiivinen. Tämän kehityskulun voi tulkita monilla tavoilla, joista yksi aivan huomionarvoinen on, että yhä tehottomammin toimivan julkisen sektorin synnyttämien kulujen peittämiseksi ja sen aiheuttaman verorasitteen kantamiseksi yksityinen sektori on joutunut paiskimaan yhä lujemmin töitä. Palveluissa, varsinkin julkisissa mutta myös yksityisissä palveluissa, tuottavuuskehitys pitää kääntää kasvuun. Se merkitsee väkisinkin automaation ja yleensäkin koneiden käytön lisäämistä, työntekijöiden osaamistason nostamista, toisin sanoen työvoimaintensiteetin alenemista. Kun asiat tehdään aiempaa vähemmän lihasvoimalla ja enemmän konevoimalla, tämä merkitsee mm. sähkön kulutuksen kasvua.

Jotkut vihreät ovat ilkkuneet laskussa olleita energiankulutuskäyriä. He ovat päässeet näin propagoimaan entistä vahvemmin ydinvoiman lisärakentamista vastaan. Samalla he ovat ”unohtaneet”, että laskun syynä on teollisuustuotannon väheneminen ja samalla kymmenientuhansien ihmisten jääminen työttömiksi sekä tuhansien perheiden taloudellinen ahdinko. Sähkön käyttö liikenteessä lisääntyy ja palvelualat sähköistyvät nopealla tahdilla, mikä lisää sähkön kysyntää. Sellaisia laskelmia tai faktoja tuskin voi ollakaan, jotka saisivat vihreät muuttamaan kantaansa ydinvoima-asiassa - valitettavasti. Tästä teemasta europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on kirjoittanut niin paljon ansiokkaammin kuin mihin minusta ikinä olisi, että jätän enemmän kommentoinnin osaltani tähän.

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen on viime aikoina nostanut puolueensa profiilia - ja omaansa siinä sivussa - olemalla huolissaan islamin leviämisestä. Tämän ongelman yhdeksi syyksi hän näkee ”uskonnollisen tyhjiön”, joka saattaa hänen mukaansa täyttyä juuri ”radikaalin islamin negatiivisilla vaikutuksilla”. Siitä syystäpä hän kehottaakin suomalaisia pitämään huolta omasta arvoperustastaan ja kristillisestä kulttuuriperinnöstä myös kouluissa. Tähän pääsemiseksi hän on valmis jopa uskonnollisten rituaalien pakkosyöttöön muunuskoisten ja uskonnottomien perheiden lapsille.

Räsänen kommentoi YLE:n Ykkösaamussa: ”Perinteet, kuten jouluevankeliumi, Enkeli taivaan -virsi tai Suvivirsi, ne ovat osa suomalaista kulttuuria. Ne kuuluvat kaikille. Yhtä lailla muslimiperheen kuin ateistiperheen lapsella on oikeus tutustua tähän kulttuuriperintöön. Se ei edes edellytä, että vanhemmilta kysellään erillisiä lupia siitä, saako lapsi katsoa seimikuvaelman.” Melko brutaalia tekstiä. Tietenkään ei kouluista pidä hienotunteisuus- tai muista yhtä hölmöistä syistä poistaa vanhoja kulttuuriperinteitä, mutta hämmästelen kyllä, miten kukaan voi olla sitä mieltä, että muunuskoisten tai uskonnottomien uskonnonvapautta voidaan loukata tuosta vain. Uskonnonvapauteen sisältyy erottamattomasti vapaus uskonnollisiin menoihin osallistumisen pakolta. Sitä vastoin uskonnonvapauteen ei kuulu oikeutta tuputtaa uskontoa sellaisille, jotka eivät halua tuputusta.

Räsäsen haastattelussa mainitsemat islamin radikaalit levittäytymispyrkimykset ja vaatimukset sharia-lain käyttöönotosta ovat todellisia ongelmia ja uhkakuvia, jotka on syytä ottaa vakavasti. Ei ole mitään syytä vähätellä ongelmia, jotka ovat täyttä totta jo melkein kaikkialla Euroopassa. Suomi on toistaiseksi välttynyt laajemmilta uskonnollisilta konflikteilta yksinkertaisesti siitä syystä, että konfliktin osapuolina kaikkialla muualla olevaa väkeä on toistaiseksi ollut Suomessa niin vähän. Julkisuudessa on ollut esillä muutamia kotimaisia käännynnäisiä, jotka ovat perustaneet jopa islamilaisen puolueen. Ranskan, Hollannin, Ison-Britannian ja Ruotsin mellakoissa, väkivaltaisuuksissa ja lisääntyneessä rikollisuudessa sekä jatkuvasti lisääntyvissä monenlaisissa erityisvaatimuksissa ei kuitenkaan ole kyse kotimaisista käännynnäisistä vaan nimenomaan muualta tulleista. Kotimaan sekulaarin kantaväestön arvotyhjiöstä ei siis voi olla mitenkään kyse. Islam levittäytyy nimenomaan muslimien maahanmuuton ja muslimiväestön muuta väestöä korkeamman syntyvyyden vuoksi. Käännytyksen seurauksena tapahtuva islamin leviäminen kantaväestössä on tilastojen marginaaleihin mahtuva kuriositeetti.

Islamin leviämisen haitallisia seurauksia torjutaan siten, että pidetään maahanmuutto sellaisissa rajoissa, että tulijoiden mahdollisimman täydellisestä intregroitumisesta yhteiskuntaan sekä täällä toimimiseen tarvittavien taitojen kuten suomen kielen oppimisesta pystytään huolehtimaan käytettävissä olevien, sangen rajallisten voimavarojen puitteissa. Työperusteinen maahanmuutto ei ole mikään ongelma, koska jos joillakin aloilla on todellista työvoiman tarvetta, työnantajat kyllä rekrytoivat tarvittavan väen vaikka muualta, jos kotimaasta ei löydy. Yrityselämän ja korkeakoulutuksen kansainvälistyminen on pelkästään hyvä ja hyödyllinen ilmiö. Työ on parasta integraatiota. Työssäkäyvillä ihmisillä ei ole aikaa eikä kiinnostusta rettelöidä kaduilla, särkeä paikkoja eikä ryöstellä lähimmäisiä.

Eräs näköharha tässä aihepiirissä on, että asian ongelmista puhuvat tarkoittavat eri asioita kuin ne, jotka pyrkivät vähättelemään ongelmia. Harha koskee sekä maahanmuuttoasioita yleisesti että islaminuskoisten maahanmuuttoa erityisesti. Nykytilantesta ja etenkin tulevaisuuden kehityksekstä huolissaan olevat puhuvat kouluttamattomien ja ammattitaidottomien, ts. erittäin huonosti jos lainkaan työllistyvien ryhmien maahanmuutosta, ja tämä joukko koostuu lähes kokonaisuudessaan muslimeista. Esimerkiksi professori, kirjallisuushistorioitsija Jaakko Hämeen-Anttila esiintyy usein julkisuudessa tuomassa esiin käsityksiään islamin salonkikelpoisista ja myönteisistä puolista. Silloin hän kuitenkin puhuu asioista akateemisella ja korkeakulttuurisella tasolla, jolla on tuskin mitään tekemistä niiden ilmiöiden kanssa, jotka tulevat lihaksi Pariisin ja Malmön lähiöissä, puhumattakaan niistä yhteiskunnista, joissa lapsiavioliitot ja aviorikkojien kivittäminen on yleisesti hyväksyttyä ja jopa suositeltua toimintaa. Hämeen-Anttilan akateeminen andalusialaisten teesalonkien ja persialaisen rakkausrunouden islam ei liity millään tavalla siihen kokonaisvaltaisesti ihmisen elämää hallitsevaan suvaitsemattomaan oppiin, jolle etenkin kouluttamattomat kansanjoukot ovat lähes syntymästään saakka altistuneet kotimaissaan. Eliitin islam on täysin eri asia kuin kansanjoukkojen islam, ja valitettavasti siitä Päivi Räsäsen sinänsä ihan oikein esille ottamasta uhkasta on juuri kansanjoukkojen islamiin liittyvää. Ei Eurooppaan tai Suomeen ole suuntautumassa mitään joukkomuuttoa, joka koostuisi islaminuskoisista professoreista tai taiteilijoista. Ja jos olisikin, tuskinpa se tarjoaisi nykyisenkaltaista aihetta olla aidosti ja perustellusti huolissaan tulevaisuudennäkymistä.

Päivi Räsänen on liikkeellä periaatteessa rohkealla avauksella, mutta heti toinen askel menee harhaan. Uskonnolliset tyhjiöt eivät aiheuta mitään ongelmia missään, koska uskonnottomat ihmiset eivät ole sen rikollisempia, väkivaltaisempia, häiriökäyttäytymiseen alttiimpia tai moraalittomampia kuin uskovaisetkaan. Uskonnottomien ihmisten arvomaailma ei ole automaattisesti sen ”tyhjempi” kuin uskovaistenkaan, koska kyky eettiseen ajatteluun ja toisten huomioonottamiseen sekä ymmärrys oikeasta ja väärästä ei ole mitenkään sidoksissa siihen, toimiiko ihminen yleisten eettis-filosofisten periaatteiden ohjaamana vai tuonpuoleisessa odottavan rangaistuksen pelossa. Islamin leviämiseen liittyviä, aivan todellisia ja perusteltuja ongelmia ei torjuta sillä, että istutetaan somali- tai arabilapsia katsomassa joulukuvaelmaa. Tai sitten minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä. Ehkä viisaammat voivat kertoa, mitä se voisi olla.

Nyt näyttää olevan tapahtumassa se, mistä olen kirjoittanut eräitä kertoja aikaisemmin ( [0], [1], [2], [3], [4] ja [5] ) , eli Suomi alkaa noudattaa omaa perustuslakiaan sen osalta, kenen hoidettavaksi EU-asiat kuuluvat. Valtioneuvosto antoi kirjelmän, jossa todettiin selkeästi, että Eurooppa-neuvoston kokouksissa Suomen ääntä käyttää pääministeri.

En lisää noihin aiemmin kirjoittamiini teksteihin mitään, koska koen kirjoittaneeni jo kaiken tarpeellisen. Toteanpa vain tässä lyhyen blogaukseni lopuksi, että kylläpä se kestikin.

Pari tämänpäiväistä uutista sai vapauden ystävän paljon murehtineen sydämen sykähtämään vaihteeksi ilosta. Uuden Suomen mukaan ”Käräjäoikeus katsoi, että Kaljakelluntaa käsitelleen verkkosivuston ylläpitäjät eivät olleet tapahtuman järjestäjiä.” Toinen myönteinen uutinen oli kaupan sunnuntaiaukiolojen osittainen vapauttaminen, jonka eduskunta hyväksyi liikeaikalain käsittelyssä.

Kaljakellunta-tapahtumasta nostettu syyte itsessään oli niin absurdi, että muutamien viime aikoina runsaasti julkisuutta saaneiden oikeusjuttujen nojalla olisi melkein voinut odottaa, että tämäkin käsittämätön syyte olisi johtanut tuomioon. En pysty käsittämään, miksi ihmisten spontaanista kokoontumisesta yleensä pitää ilmoittaa viranomaisille. En pysty käsittämään sitäkään, miten keskustelua varten olemassa olevan nettisivuston ylläpitäminen tekee ihmisestä sivuilla käydyn keskustelun pohjalta suurella joukolla päätetyn tapahtuman järjestäjän. Sinänsä on mielestäni sivuseikka tuo, olivatko tuomiolla olleet miehet oikeasti tapahtuman järjestäjiä vai eivät. Minusta varsinainen epäkohta on, että jostakin tuollaisesta ihmisten harmittomasta yhteen kokoontumisesta hauskaa pitämään tulisi jonkin pykälän ahdasmielisen tulkinnan mukaan ilmoittaa viranomaisille. Pois sellaiset pykälät, sanon minä.

Liikeaikalain selkeyttäminen sunnuntaiaukiolojen osalta oli oikeansuuntainen päätös, vaikkakin itse olisin toivonut paljon laajempaa vapauttamista. Kirjoitin jo keväällä, että mielestäni liikeaikalaki pitäisi kumota kokonaisuudessaan. Ilahduttavasti myös mm. kansanedustaja Ben Zyskowicz oli ollut samaa mieltä ja todennut, että jos hän saisi päättää, hän kumoaisi liikeaikalain kokonaisuudessaan. Valtion nyt vain ei kuulu sanella ihmisille, milloin ja mistä he saavat hakea maitopurkkinsa - eikä kauppiaille, milloin he saavat sen myydä. Tähän asti vallinneen lainsäädännöllisen tilan yksi seuraus ja markkinoiden toimintaan sekaantumisen kierouttavuuden osoitus on, että valtateiden varret ovat täynnä 24/7 auki olevia ruokakauppoja, joiden ainoa ero tavalliseen ruokakauppaan nähden on pihassa nököttävä bensapumppu.

SDP vaatii pääomatuloveroprosentin nostamista kolmeenkymmeneen, jotta ero ansiotulo- ja pääomatuloveroprosenttien välillä kapenisi. Tämän tyyppisiä veronkorotuksia perustellaan perinteisesti epämääräisillä, mukavan kuuloisilla termeillä kuten ”oikeudenmukaisuudella”. Oikeudenmukaisuus kulkee mukana julkistalouden oppikirjoissakin, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. Minun käsitykseni on, että talouspolitiikan tavoitteena on taloudellinen kasvu, ja sosiaalipolitiikka on sitten erikseen. Mielestäni verotuksella ei pitäisi olla mitään muuta roolia kuin välttämättömien julkisten menojen kattaminen.

”Oikeudenmukaisuuden” nimissä ollaan siis valmiita heikentämään Suomen mahdollisuuksia kilpailla pääomasta ikään kuin nykyisessä tai jossakin muussa tilanteessa Suomessa olisi pääomaa riesaksi asti. Pääomatuloverotuksen kiristämisen välitön vaikutus on, että pääomatuloja saadaan vähemmän. Se on paljon helpommin siirrettävissä ulkomaille kuin yksikään työntekijä. Prosentin kiristys pääomatuloverotukseen saattaisi tuoda arviolta sadan miljoonan lisäyksen valtion verotuloihin. Kuitenkin juuri pääomatuloverojen tuotto noudattaa niin sanottua Lafferin käyrää kaikkein herkimmin. Kiristys mitä todennäköisimmin heikentäisi veron tuottoa.

Koska haluja julkisten menojen leikkaamiseen ei näytä olevan juuri missään (ehkä vähiten juuri vasemmisto-oppositiossa), jouduttaisiin SDP:n oikeudenmukaisuuskäsityksestä maksamaan hintaa joko hankalammin vältettäviä veroja kiristämällä tai lisävelalla.

Pääomatulo- ja yritysverotusta pitäisi nykyisessä tilanteessa keventää useilla prosenttiyksiköillä. Tämä lisäisi yrittäjäksi ryhtymisen houkuttelevuutta ja avaisi mahdollisuuksia myös uusien työpaikkojen syntymiselle. Se palkitsisi työllistämisestä ja yrittäjäriskin ottamisesta, mikä olisi erittäin oikeudenmukaista. Lisäksi se parantaisi Suomen asemaa kansainvälisessä kilpailussa yritystoiminnasta ja pääomista.

Sillä, että jokin tulojen laji on tasaprosentilla verotettua ja tämä prosentti on alhaisempi kuin jonkin toisen tulolajin veroprosentti, ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Väite ei suurimmalta osin pidä edes paikkaansa. Pienituloisimmat maksavat veroja tuskin lainkaan, mikä sinänsä on aivan oikein. Yrittäjät ja yritysten omistajat kantavat yhteiskuntavastuuta tarjoamalla ihmisille tuotteitaan ja työpaikkoja. Mitä enemmän tällaista toimintaa on, sen parempi yhteiskunnan kokonaisedun kannalta. Jos lisäveroja on ihan pakko keksiä, eikö mieluiten kannattaisi keksiä sellaisia veroja, jotka kohdistuvat yhteiskunnan kokonaisedun kannalta haitalliseen toimintaan?

Minulla ei ole mitään erityistä mielipidettä siitä, millaiseksi Suomen vaalirahoitusta koskeva lainsäädäntö pitäisi muuttaa. Tätä tarkoitusta varten istuu erinomainen ja asiantunteva työryhmä, joka tulee aikanaan esittämään omat ehdotuksensa nykyisten ongelmien poistamiseksi. Omasta puolestani haluan ainoastaan tuoda esille muutamia yksinkertaisia hypoteettisia ratkaisuja esitettyihin ongelmiin, jotka nekin ovat pohjimmiltaan melko yksinkertaisia.

Rajaan tämän käsittelyn nyt vain eduskuntavaaleihin ja nykyisiin vaalipiireihin, jotta puoluepoliittiset intressit eivät liikaa pääsisi vaikuttamaan tarkasteluun.

-
Ongelma 1: Vaalibudjettien suuruus

-
Monet ovat olleet huolissaan siitä, että vaalibudjetit paisuvat tolkuttomiksi. Ehdokas joutuu kampanjoimaan koko vaalipiirin alueella ja tekemään itseään tunnetuksi alueilla, joille hänellä ei välttämättä ole mitään henkilökohtaista yhteyttä. Kustannukset aiheutuvat ensisijaisesti vaalipiirin ykköslehdessä tehtävästä lehtimainonnasta. Lehtimainonta on hirvittävän kallista. Printtimediat ovat olleet hellyttävän hiljaa tästä aspektista.
Ratkaisuksi kävisi hyvin vaalipiirin pienentäminen. Suomen 200 kansanedustajaa voitaisiin valita selkeällä enemmistövaalilla noin 26500 kansalaisen vaalialueilta, yksi edustaja per alue. Ei tarvitsisi enää olla riippuvainen maakunnan johtavasta mediasta eikä sen paremmin valtakunnallisista, oman alueen mediat riittäisivät.
Kampanjabudjetit romahtaisivat, kun ehdokkaiden mainostamiseen riittäisi paikallislehti, paikallinen esitepaino ja itse kunkin omien tiimiläisten viitseliäisyys sekä tietenkin netin tarjoamat mahdollisuudet. Kansanedustajuus tulisi useampien ulottuville, viihdejulkkikset käytännössä häviäisivät valtakunnan politiikan kartalta, poliitikkojen riippuvuus äänestäjistä vahvistuisi.

-
Ongelma 2: Rahoituksen avoimuus ja julkisen rahan rooli

-
Vaalirahoituksen antamisen kieltäminen joiltakin tahoilta on ollut viime päivinä esillä. En tiedä, kun en ole juristi, onko mahdollista kieltää joiltakin tahoilta näiden omien rahojen käyttäminen valitsemiinsa tarkoituksiin. Kiellot ja rajoitukset aiheuttavat aina vääristymiä ja puliveivaamista, joten rahoituksen antamisen kategorisen rajoittamisen yrittäminen ei välttämättä osoita erityistä fiksuutta. On naiivia kuvitella, ettei kiertoteitä keksittäisi.

Moraalisista syistä pitäisi kuitenkin kiinnittää huomiota sellaiseen rahoitukseen, joka tulee suoraan julkiselta sektorilta kuten kunnilta, kuntayhtymiltä tai kuntien suoraan omistamilta yhtiöiltä. Näiltä tuleva raha on veronmaksajien rahaa. Tällaisilta tahoilta tulevilla rahoituserillä ei pitäisi olla ilmoitusalarajaa, vaan jokainen sentti tulisi ilmoittaa. Saman pitäisi loogisesti koskea kaikkia sellaisia rahoituksen antajia, joiden rahoituksesta vähintään 50 prosenttia tulee valtiolta tai kunnalta tai jonka valtio tai kunta omistaa vähintään 50-prosenttisesti. Kunnolliset ohjeet ilmoittamiseen tietenkin tarvittaisiin, ja lisäksi tuntuvat sanktiot rikkomuksista. Ei voisi kukaan vetäytyä ainakaan sen taakse, että asiasta ei seuraa rangaistusta.
Jos jokin järjestö toimii pääsääntöisesti (eli vähintään 50-prosenttisesti) valtionavuilla, sen antamat panokset jonkin puolueen tai ehdokkaan vaalityöhön pitäisi raportoida sataprosenttisesti. Tämän tulisi koskea sekä suoraa rahallista tukea että järjestön palkollisten tekemää vaalityötä. Ilmoittamatta jättämisen tai ilmeisen tahallisen väärinilmoittamisen tulisi johtaa tuntuviin sakkoihin ja seuraavan vuoden valtionavun peruuttamiseen ilman valitusoikeutta.

Lopuksi haluan tähdentää, että minulla ei ole tästä asiasta mitään varsinaista mielipidettä enkä tee ehdotuksia. Asiaa pohtimassa on pätevien ja fiksujen ihmisten joukko, jonka onnistumista toivomme kaikki.

Lyhyestä virsi kaunis. Valtion tulo- ja menoarvioesitys vuodelle 2010 löytyy netistä: LINKKI

On käynyt jo melko selväksi, että valtion taloutta on vaikeaa, ellei mahdotonta, saada tasapainoon ilman leikkauksia. Ensi vuonna noin joka neljäs valtion budjetin euro on velkarahaa.

Haastekilpailun aiheena on löytää budjetin nettolainanottoa (13 021 473 000€ ) vastaavat leikkaukset. Tulopuolelle ei tässä kisassa mennä, sen osalta voidaan tarvittaessa avata oma kisansa. Keskitytään nyt siis menoleikkauksiin.

Saa suorittaa!

Taas pääsen muistuttamaan, että ottaminen ja antaminen ovat kaksi eri asiaa, suorastaan toistensa vastakohtia.

Valtiovarainministeriön budjettiesityksessä on mukana joitakin veronkevennyksiä, esimerkiksi ruoan arvonlisäveron alentaminen. En nyt mene tarkemmin siihen, kuinka järkevänä pidän juuri tätä kyseistä Kepun vaatimaa veronkevennystä. Se on kuitenkin ollut laajasti keskustelussa ja yleisesti tunnettu, joten se sopii hyvin esimerkiksi.

Jokainen on varmaankin jo lukenut jostakin mediasta, että tämä alv-alennus maksaa valtiolle 500 miljoonaa euroa. Tieto on virheellinen, koska eihän se oikeasti valtiolle mitään maksa. Kysymys on summasta, jonka verran kyseisen veron tuoton arvioidaan laskevan verrattuna tilanteeseen, jossa veroa ei alennettaisi.

Ne rahat eivät ole valtion taskussa, eikä se siis ole niitä antamassa kenellekään. Mikään veronkevennys, siis ruoan alv-ale tai mikään muukaan, ei voi maksaa valtiolle mitään, koska rahat, joita veronkevennys koskee, eivät ole valtion rahoja. Ne ovat sinun, minun, meidän. Eivät valtion. Valtio pakko-ottaa niitä menojensa kattamiseksi jonkin verran, ja jos se päättää jatkossa ottaa rahojamme vähemmän kuin ennen, saamme itse pitää omista rahoistamme suuremman osan kuin aikaisemmin.

On turha olla valtiolle kiitollinen mistään veronkevennyksestä, koska yksikään veronkevennys ei ole valtion lahja kenellekään. Ei voi antaa sellaista, mitä ei omista. Tämä pitäisi kaikkien ymmärtää. Veronkevennys ei ole antamista, se on ottamisen vähentämistä, se ei voi maksaa mitään. Valtion kannalta asia on aivan yhtä yksinkertainen. Tulojen väheneminen ei ole sama asia kuin menojen lisääntyminen.

Vanha vertaus, kertauksen vuoksi:

Kalle varastaa Villeltä joka päivä kaksi euroa. Kun hän tästä päivästä alkaen varastaa enää yhden euron, onko uusi tilanne jotenkin tulkittavissa niin, että Kalle antaa Villelle sen euron, jonka hän jättää varastamatta? Ei ole.

ETYJ:n parlamentaarinen yleiskokouksen julkilausumassa rinnastettiin natsismin ja kommunismin rikokset. Tämä on täysin looginen linjaus, koska natsismi ja kommunismi ovat aatteina sisaruksia. Molemmat ovat kollektivismin äärimmäisiä ilmentymiä, joissa ainutlaatuisen, itsessään korvaamattoman ihmisyksilön arvo lähestyy nollaa.

Venäjä ei jostain syystä halunnut hyväksyä tällaista rinnastusta, mikä on outoa, koska eihän nykyinen Venäjä ole kommunistinen. Tietenkin kun ottaa huomioon, että Venäjä käyttää siekailematta historiaa oman ulko- ja sisäpolitiikkansa jatkeena, tällaisen käytöksen voi jotenkin käsittää. Venäjän nykyjohto tarvitsee oman asemansa pönkittämiseksi ulkoisia viholliskuvia, joiden rakennusaineiksi kelpaa yhtä lailla ”suuren isänmaallisen sodan” retoriikka kuin systemaattinen vihapropaganda pienimpiä ja heikoimpia naapurivaltiota kohtaan.

Jostain syystä Venäjä ei itse tunnu ymmärtävän, että se saa omalla käytöksellään itsensä näyttämään lähinnä naurettavalta. Venäjän virallisen historiatulkinnan epäilemistä ollaan lisäksi kriminalisoimassa. Voi olla, että minutkin ilmiannetaan tämän blogin johdosta, koska rohkenen luottaa mieluummin vapaaseen historiantutkimukseen kuin jonkin valtion tiedotusosaston keksimiin satuihin.

ETYJ:n kannanotto osoittaa mielestäni tervehtymistä suhteessa toisen maailmansodan jättämiin traumoihin. Natsismilla ja kommunismilla ei todellisuudessa ole suuriakaan eroja. Jälki on kummassakin tapauksessa ollut rumaa. Miljoonat, jopa kymmenet miljoonat vainajat todistavat näiden aatteiden toimeenpanoa. En millään muotoa puolustele natsismia toteamalla, että sodan lopputuloksesta johtuen heidän vaikutuksensa jäi lyhytaikaiseksi ja verraten paikalliseksi. Kommunismi sitä vastoin on saanut rauhassa jyllätä vuosikymmenet maailmansodan voittajapuolen oikeutuksella. En myöskään kiistä Neuvostoliiton ansioita Natsi-Saksan kukistamisessa. Ilman länsiliittoutuneiden materiaalitukea se kuitenkaan tuskin olisi voinut onnistua.

Kommunismin rikoksia ei mitenkään pyyhi pois se, että natsitkin tekivät rikoksia.

Mikael Elgland kannatti kirjoituksessaan 18.6. Jyväskylän lukioiden siirtämistä ammatillisen koulutuksen kuntayhtymään perustellen kantaansa sillä, että näin vältettäisiin ”kaupungin eri lukioiden erilainen laatukuva ja koulutuksellisen epätasa-arvon kasvaminen”. Samalla hän kannatti niin sanottua yhden lukion mallia.

Sen idea olisi, että opiskelija hakisi vain yhteen ”Jyväkylän lukioon”, jossa hänet sitten joillakin perusteilla osoitettaisiin johonkin sen toimipisteeseen, Korpilahdella, keskustassa tai Tikkakoskella. Kuntayhtymävaihtoehdon tapauksessa tämä kai tulisi myöhemmin käsittämään myös Laukaan ja Muuramen.

Tällaista ”pajatsomallia” vain ei nykyinen lainsäädäntö veny mahdollistamaan. Opiskelemaan haetaan oppilaitokseen eikä koulutuksen järjestäjälle. Aivan samalla tavalla, kuin opiskelija hakee joko Jyväskylän sosiaali- ja terveysalan oppilaitokseen tai Jyväkylän teknilliseen oppilaitokseen, hän hakee lukioon Tikkakoskelle tai Lyseoon. Hän tekee sen omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan omilla henkilökohtaisilla perusteillaan. Valinnanvapaus on erittäin tärkeä yhteiskunnallinen arvo, eikä sitä pidä tarkoituksella pyrkiä rajoittamaan sellaisilla ideologis-valtapoliittisilla perusteilla, joita ”yhden lukion malli” edustaa.

Elglandin mukaan pitäisi ”lopettaa järjestelmä, joka mahdollistaa saman kaupungin erilaisen laatukuvan ja koulutuksellisen epätasa-arvon kasvamisen”. Erilaisuus, joka tiettyyn määrään näkyy myös sinänsä toisarvoisissa arvosanavertailuissa, on arvokas asia, jota pikemminkin on syytä vaalia kuin pyrkiä hallinnollisella latistamisella kitkemään.

Ei voida ajatella, että olisi vain yksi laitos, jossa sisääntulosta alkaen kaikki yksilöllistä valintaa ja siitä johtuvaa eriytymistä tuottavat piirteet olisi pakotettu pois. Jyväskylän kokoiseen kaupunkiin mahtuu monenlaisia lukioita, eikä se tarvitse lukiokoulutuksen järjestämiseen mitään ulkopuolisia organisaatioita.

Suomenkielisen kansansivistyksen kehdossa jos missä lukiokoulutuksen pitäminen kaupungin omana toimintana on kunnia-asia.

Paras olisi jo jättää ideologiset käsitykset lukioista niille kuuluvaan menneisyyden kompostiin ja keskittyä tärkeisiin kysymyksiin, kuten siihen, miten Uuden Jyväskylän lukiokoulutus turvataan monipuolisena ja houkuttelevana yli haastavien taloudellisten aikojen ja sellaisena kuin sen kuuluu olla eli kaupungin omana toimintana. Toisin kuin Elgland todistelee, ”yhteen lukioon” siirtyminen ei suinkaan ole välttämätöntä. Päinvastoin, sellaista virhettä täytyy välttää viimeiseen saakka. Erilaisuuden hyväksyminen on positiivinen arvo, jota ei pidä ainoastaan hyväksyä, vaan myös suorastaan tukea.

ANTTI VESALA
filosofian maisteri
Jyväskylän opetuslautakunnan jäsen 2005-2009 (kok.)
Nummela

(Kirjoitus sellaisena, kuin se julkaistiin Keskisuomalaisessa 23.6.2009)